Tiedän miten haluan tarinani loppuvan. 60-luvulle, aikuiseen, elämäänsä tyytyväiseen naiseen. Minulla on kirjeissä muutama kohta, joissa hän kirjoittaa tyytyväisyydestään asuntoonsa (kun hän oman asunnon alivuokralaisvuosien jälkeen lopulta sai) ja olosuhteisiinsa. Yksi kohta kertoo kuitenkin mielestäni vielä enemmän, ammatillisesta tyytyväisyydestä ja siitä miten hän ei ehkä haluakaan muuta:
Tänään kuuntelin radiosta minulle mielenkiintoista esitelmää. Ruotsin tunnetuin kellarimestari siellä kertoi ammattinsa salaisuuksista. Kaikki mitä hän puhui, sen saatoin myös minä ottaa opikseni. Muunmuassa hän sanoi, että tarjoilussa hänelle kaikkein vastenmielisintä on se jos se tehdään rutiininomaisesti ja unohdetaan, että ollaan tekemisissä elävien ihmisten kanssa. Lopuksi hän sanoi, aivan niinkuin minäkin itsekseni ajattelen, että ei mikään käytännöllinen työ ole niin lähellä taiteellista työtä kuin ravintolatyö. Vahinko että moni sillä alalla työskentelevä pitää sitä niin ala-arvoisena. Viimeinen lause on omaa miettimääni.

Alustakin minulla idea ja keskikohta muotoutuu koko ajan päässäni. Nyt työt sujuvat.